Liigajoukkue Jukureiden (nyt jo entinen) varakapteeni käytti julkisuudessa kieltä, joka ei kestä päivänvaloa. Asiasta nousi kohu, josta Jukurit saa organisaationa syyttää vain ja ainoastaan itseään.

Asetelman tekee konstikkaaksi ja kestämättömäksi se, että kurja episodi pääsi tapahtumaan julkisuudessa, jonka Jukurit tuotti ja tuottaa itse itselleen. Sanon perättäisin sanoin, että melkeinpä viimeiseksi olisin uskonut, että tällaista julkisuutta tuottaa seura, jonka päävalmentaja on Risto Dufva ja apuvalmentaja Ville Nieminen.

Olin meneillään olevan kauden alkuun asti aivan varma, että Dufva ja Nieminen olisivat lähes viimeiset lätkäjätkät, jotka päästävät kamerat ja mikrofonit joukkueen pyhimpään eli pukukoppiin. Lempo soikoon, mitä vielä! Ville Nieminen ei ollutkaan se jääkiekkoilun järkäle, joka seisoo pukukopin ovella taipumattomana ja sanoo, tänne ei tulla, tänne ei ole ulkopuolisilla asiaa.

Jukurit on pyrkinyt kaupallistamaan ja myymään itsensä ytimiään myöten. Sen retoriikassa vilahtelevat käsitteet kuten heimo, tarina ja matka.

Minä paljastan Jukurit: kyse on valeheimosta, tekotarinasta ja mukamatkasta.

Heimo, tarina ja matka Jukureiden ilmineeraamassa merkityksessä eivät ole totta, koska idea ja sen (julkinen) toteutus sisältävät ristiriidan yksityisestä ja julkisesta. Julkisuuteen uudestaan ja uudestaan päästettävä pukukopissa suoritettava voittoa uhoava, julistava ja juhliva rituaali olisi mitä täydellisin juttu, jos se suoritettaisiin vain joukkueen kesken poissa tirkistelevän kameransilmän kaikki näyttävältä läsnäololta.

Jukureiden piirissä puuttuu se syvällinen ajattelun ymmärrys ja logiikka, joka sanoo, että joukkueen rituaali ei ole joukkueen rituaali silloin, kun rituaalia esitetään muille kuin joukkueelle. Jukureiden rituaali on representaatio, se ei ole presentaatio. Aitoa rituaalia ei tarvitse eikä pidä esittää ulkopuolisille. Eikä heimo ole heimo, jos heimoa pitää esittämällä esittää ulospäin. Tarina ei ole tarina, jos sen ei anneta syntyä, vaan sitä pakotetaan ja tuotetaan tuotteistamalla. Ja Jukureiden matka on… no, se on pelkkä myyntimatka, jossa kaikki on kaupan. Ja edelleen: heimosta ei tarvitse sanoa ääneen, että heimo, jos heimo on aito; jos tarina on aito, se on tarina ilman, että sanotaan että tämä on tarina; ja tätä menoa matkan hieno metafora kuihtuu ja typistyy Jukureiden kohdalla tappioita selittäväksi hokemaksi, jossa matka (kuulemma) jatkuu – tappiosta huolimatta.

Selitän vielä oppineelle lukijalle vertauskuvin sen, mistä tässä Jukureiden arvottomassa näytelmässä on lopulta kysymys. Käytän käsitteitä: seksi ja porno.

Kun joukkue keskuudessaan suorittaa voitonhuutorituaalinsa pukukopin suojissa, siihen pätee ja vertautuu seksin ja jopa rakastelun metafora.

Kun joukkue vuorostaan esittää paitsi itselleen mutta myös ulkopuolisille voitonhuutorituaalinsa, siihen pätee ja vertautuu pornon metafora.

Pukukoppi on pyhä paikka. Tai se on ollut sitä. Yhä kiihtyen pukukopin pyhyyttä rikotaan. Suomessa Jukurit on mennyt pisimmälle pukukopin pyhyyden häpäisemisessä.

Ehdotan, että Risto Dufva ohjaisi Jukurit takaisin raiteilleen ja viheltäisi tämän kunniattoman pelin poikki Mikkelissä. Dufvalla on kuitenkin aivan kaikki valta Jukureissa.

Suomalaisen joukkuepallopelikulttuurin ohuuden todiste on siinä hokemassa, jossa sanotaan, että peliä pelataan faneille.

Perättäisin sanoin: Ei. Todellakaan. Pelata. Faneille.

Todistan seuraavassa fani-paradoksilla aukottomasti, miksi peliä ei pelata faneille.

Mietitään kotoista jääkiekkoilun pääsarjaa Liigaa.

Fani-paradoksi:

Jos mikä tahansa joukkue pelaisi lähinnä faneilleen, ja sitä mukaa pyrkisi lähinnä viihdyttämään fanejaan, eli pelaisi sellaista pelitapaa, josta fanit pitävät, seuraus olisi, että fanit hylkäisivät joukkueen.

Selitys: se pelitapa, josta fanit keskimäärin pitävät – siinähän kuulemma sattuu ja tapahtuu ja siinä mennään päästä päähän vailla järjen hiventä -, johtaisi Liigassa väistämättömiin ja todella pitkiin tappioputkiin, joita fanit eivät kestä ja siedä ollenkaan.

Faneille pelaaminen olisi joukkueelta edesvastuuton teko. Siitä olisi se karmea seuraus, että fani joutuisi kieltämään itsensä eli faniutensa.

Faneille pelaaminen johtaisi siihen, ettei leikille olisi enää maksajaa – eli sitä fania.

Rohkaisenkin kaikkia suomalaisia joukkuepallopelijoukkueita näillä coach Pep Guardiolan maineikkailla sanoilla:

“Olen samaa mieltä siitä, että peli on sen, joka sitä pelaa. Siitä vallitsevasta käsityksestä, jossa peli kuuluu pelaajille, olen kuitenkin eri mieltä. Peli ei kuulu pelaajille, valmentajille, faneille saati seurajohdoille. Peli kuuluu joukkueille.”

Ymmärrän, että jääkiekkojoukkueen pukukopin pyhyyden voi ymmärtää vain, jos on itse kerran ollut pukukopin jäsen pelaajana tai valmentajana tai huoltajana (tai joukkueenjohtajana tai hierojana tai fysioterapeuttina tai lääkärinä).

Toki pukukopin pyhyyden tematiikkaan voidaan vihkiä myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole itse koskaan kuuluneet pukukopin porukkaan, mutta en ole kovin toiveikas, että osaisin selittää asian niin hyvin, että ulkopuoliset tajuaisivat asian. Siinä mielessä tuhlaan tässä nyt sanojani peräjälkeen. Kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan siksi, että siellä voi olla sivistynyt ja älykäs lukija, jolla on poikkeuksellisia kykyjä oivaltaa ja ottaa vaarin haparoivista sanoistani.

Kertaan: pelaajana tai valmentajana tai huoltajana (tai joukkueenjohtajana tai hierojana tai fysioterapeuttina tai lääkärinä).

Kertasin siksi tuon pienen sisäpiirin, että käy ilmi, etten tällä haavaa lue pukukopin jäseniksi jääkiekkoseuran toimitusjohtajaa, en General Manageria, en urheilujohtajaa enkä edes pelaajakoordinaattoria. Tämä tärkeä rajaus on siksi, että vielä nykyään noissa neljässä tehtävässä toimivat henkilöt tavallaan ratsastavat kaksilla rattailla: he ovat töissä sekä seuralla että ainutlaatuisella tällä kertaa kasassa olevalla joukkueella; he työskentelevät sekä tässä ja nyt, tämän joukkueen eteen, mutta myös pidemmän päälle yli ja ohi senkertaisen joukkueen.

Annan kultaakin kalliimman vinkin suomalaisille jääkiekkoseuroille: Niissä seuroissa, joissa pelaajista ja valmentajista halutaan kaikki mahdollinen paras irti, kannattaa tehdä linjaus, jonka nojalla ilmoitetaan, että pukukoppi on pyhä ja sikäli tarkoitettu vain ja ainoastaan pelaajille, valmentajille, huoltajille, (joukkueenjohtajalle, hierojalle, fysioterapeutille ja lääkärille). Tämä ei tarkoita sitä, että niin kutsutun toimiston väen tulee linnoittautua ainoastaan toimistolle. He voivat pieteetillä liikkua ja olla pelaajille varatuissa sosiaalitiloissa yms. Valmentajien ja heidän esimiestensä tapaamisia en järjestäisi valmentajakopilla, vaan mieluummin toimiston puolella. Oleellista on oivaltaa, että se ytimien ydin, pukukoppi, se noin 5 x 7 metrin tila, on pyhitetty vain: pelaajille, valmentajille ja huoltajille (ynnä hierojalle, fysioterapeutille ja lääkärille). Tämän ymmärtääkseen tarvitsee ymmärtää psykologiaa. Joukkue tarvitsee jääkiekkomaailmalta ja jääkiekkojulkisuudelta yhden erityisen tilan, johon on pääsy heillä, ja vain heillä.

Olen jääkiekkotoimittajana törmännyt Liigassa tilanteisiin – tämä typerä malli taitaa olla rantautunut Suomeen NHL:stä -, joissa pelin jälkeen mediaa päästetään pienen joukkueelle itselleen varatun hetken jälkeen pukukoppiin haastatteluhommiin. Vuorostani totean, ettei ole tullut kuuloonkaan, että pystyisin jalallani astumaan askeltakaan pukukopin puolelle. Astuisin tilaan, joka ei kuulu minulle, ulkopuoliselle. Olen lisäksi eri asetelmissa liikkunut jäähalleilla niin, että valmentajat ovat kutsuneet minua puheilleen, ja olleet ohjaamassa minua kulkemaan läpi tyhjän pukukopin. Ei, ei! Olen tehnyt selväksi, että mennään muualle keskustelemaan.

Askel siihen tästä selkeästä ajattelustani suhteessa pyhään pukukoppiin, ja tämän lukija ymmärtää ihan avustamattomalla arkiajattelulla, että pukukoppiin päästetään seurojen markkinointihessuja, kuvaajia ja muita asiattomia, on aivan valtava, suorastaan valovuoden mittainen.

Kokeneimmat ja viisaimmat valmentajat toimivat niin, etteivät he itsekään viivy määräänsä kauemmin pukukopissa. He pitävät käyntinsä ja puheensa mahdollisimman lyhyinä. Viime kädessä pukukoppi on pelaajien valtakuntaa.

Pukukoppi ei ole mikään hollitupa, johon jätkä voi tulla ja lähteä noin vain. Vain harvoilla ja valituilla on kulkulupa.

En oikein osaa verrata jääkiekkoilua mihinkään sellaiseen normaaliin työhön, jonka kautta voisin analysoida lätkäjoukkueen sosiaalipsykologiaa. Mutta se on selvää, että pukukoppi on paikka, jossa jonkin verran vietetään myös luppoaikaa. Se johtaa väistämättä eräänlaiseen sanomisen tarpeeseen, sanomisen mahtiin, juttujen kertomisiin, värikynään, vitsailuun, ruokottomuuksiin ja kunnottomuuksiin, mutta myös maltillisempaan oljenteluun. Varsinaisissa töissä jäällä tai punttisalilla tai muussa vastaavassa ollaan ainoastaan kahdesta viiteen tuntiin päivässä riippuen onko pelipäivä vai harjoituspäivä, ja minkälainen harjoituspäivä. Kahden tunnin työpäivänä jäähallilla ollaan joka tapauksessa vähintään kahdesta ja puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Se tarkoittaa usein pukukopin ahkeraa käyttämistä sosiaalitilojen ohella. Tähän kaikkeen pelaajat tarvitsevat keskinäistä tilaa ja rauhaa, jota ulkopuoliset eivät saa rikkoa.

Eri tavoin pukukoppiin viime vuosina viedyt kamerat tekevät pukukopista hollituvan, johon käytännössä kuka tahansa voi kurkistaa, tulla ja mennä. Syntyy ulkopuolisten hälinää, ja mikä pahinta, sisäpiiriläiset alkavat enemmän ja vähemmän tiedostaa, että asetelma teettelee ja kutsuu puoleensa valikoitua toimintaa, tai oikeammin normaalin pukukoppitoiminnan esittämistä, mikä ei ole enää normaalia pukukoppitoimintaa.

En ymmärrä myöskään pukukoppiin tunkevia katseita ja niiden kantajia. Mikä tolkku on tirkistellä toimintaa, jonka tietää olevansa tirkistelyn kohteena. Big Brother -elementti johtaa siihen, että pukukoppi ei ole enää pukukoppi. Pelaajat alkavat esittää itseään ja pukukoppielämää, aitous on mennyttä kalua.

Pukukopin häpäisemistä perustellaan kernaasti sillä, että fanit haluavat nykyään lähemmäksi ja lähemmäksi joukkuettaan ja idoleitaan. Jääkiekkoseuroissa ja niiden liepeillä parveilevat markkinointihessut, joilta puutuu keittiöpsykologista hoksnokkaa eikä tuota porukkaa ole liiemmin marinoitu yliopistojen luennoillakaan. Ilmankos puuttuu ymmärrys siitä, että mielenkiintoa lisätään verhoamalla asioita mahdollisimman paljon, ei vilauttelemalla, näyttämällä ja viuhahtamalla. Sitä paitsi paljastamisen tie on pian käyty loppuun; kuinka paljastaa lisää ja lisää, kun melkein kaikki on jo paljastettu.

Nyt se tapahtui, entinen tennisässä Jarkko Nieminen teki maalin Salibandyliigassa. Jo ensimmäisessä pelaamassaan ottelussa vähältä piti ettei paljoa puuttunut, ettei Nieminen osunut maalipuiden väliin. Heti kohta toisessa matsissaan Nieminen sitten osui Tampereen Classicin paidassa Oulun Luistinseuraa vastaan. Tamperelaiset voittivat tiukan ottelun maalein 8-7 jatkoajalla.

Monesti ensimmäinen ajatus, joka nousee mieleen, kun kuulee jonkin uutisen, saattaa olla intuitiivisesti oikea havainto.

Minulle muljahti välittömästi mieleeni Niemisen maalista kuultuani seuraava kysymys. Voisiko vastaavaa tapahtua jääkiekon Liigassa; entä voisiko vastaavaa käydä jalkapallon Veikkausliigassa?

Että Niemisen kanssa suurin piirtein kaikin puolin identtinen tapaus tekisi maalin lätkän tai futiksen pääsarjassa.

Ei voisi!

Jos Nieminen osuukin Salibandyliigassa, ei hänen kaltaisensa pelaaja osuisi Liigassa, mutta vielä vähemmän Veikkausliigassa. Jalkapalloilu on liian vaikea laji moiselle. Ja todella vaikea on kuvitella sitäkään, että Niemisen kaltainen pelaaja selvittäisi reittiään luistimilla maila jäässä ja katse kiekossa vastustajan maalille niin, että maalin tekeminen olisi mahdollista.

Ja jotenkin olen lisäksi taipuvainen uskomaan niin, ettei vastaava tapaus kuin Nieminen kykenisi pussittamaan Korisliigassakaan, vaikka koripalloilussa sukka heiluu useammin kuin verkko lätkässä ja futiksessa.

Niemisen tekemä maali todella voimisteluttaa ajatusta sen suhteen, millainen peli salibandy oikeastaan onkaan. Nuori joukkuepallopeli se joka tapauksessa joukkuepallopeliperheessä on, eräänlainen pikkuveli.

Mutta toisaalta.

Voisiko ajatella niin, että salibandy on yksi maailman demokraattisimmista joukkuepallopeleistä. Kynnys pärjätä lajissa on poikkeuksellisen matala. Tämä avaa loistavia näköaloja lajin suhteen. En voi oikein kuvitella hienompaa massoja liikuttavaa liikuntamuotoa kuin salibandy. Lapset ja nuoret tykkäävät nykyään pelata joukkuelajeja. Ennustan, että tulevaisuudessa salibandy on Suomen suosituin liikuntamuoto.

Nelosen lätkästudion taso nousi kerralla, kun otteluun KooKoo-Pelicans oli saatu asiantuntijavieraaksi maineikas jääkiekkomies Raimo Summanen.

Tosin Summasen läsnäolo teki selväksi kiusallisen asian: se, miten studiota on tehty aiemmin, osoittautui juuri niin heikoksi, mitä se on ollutkin. Luvassa on paluu arkeen ja hurja pudotus, kun Summasen paikalle palaavat jatkossa Tero Lehterä tai Mika Kortelainen tai Jussi Ahokas.

Summasen kaltaisen tähtivieraan vierailu on hieman kuin se pakkasella hetkellisesti lahkeessa lämmittävä vihertävä neste.

Toivon sydämestäni, että Summanen vierailee studiossa mahdollisimman usein jatkossa. Hieman sellaiseen mahdollisuuteen Tuomas Nyholm ja Vesa Rantanen mainiossa lähetyksessä viittasivat.

Sitä tervehdin ilolla, että välinsä jo lopullisen oloisesti tulehduttaneet ja tuhonneet Summanen ja Rantanen olivat siinä studiossa vierivieressä veljellisesti kuin vanhoina hyvinä aikoina. Se, että veljet ovat välillä pitäneet vihaa yllä toisiaan kohtaa, kertoo molempien epäammattimaisuudesta. Eihän urheilu ole koskaan eikä mitenkään sellainen asia, että oikeasti pitää suuttua toiselle. Urheilu on leikkiä. Urheilun tiimoilta otetaan erilaisia rooleja, kärkeviäkin, mutta on lapsellista ja väärin urheilua kohtaan, jos sen tiimoilta aletaan mököttää. Oli mukava huomata, että tavallaan Summanen tarvitsee Rantasta ja Rantanen ilmankin tarvitsee Summasta. Toivon hartaasti, että pojat ovat nyt sen verran miehistyneet, etteivät enää toisiinsa mokomasta urheiluleikistä suutu.

Vaikka Summanen nosti rutkasti studion tasoa, paljasti hän läsnäolollaan myös studion rakenteellisen heikkouden. Nyt lauteilla oli yksi asiantuntija, ja kaksi studioisäntää. Rantanen ei ymmärrä niin paljoa jääkiekkoilusta lajina ja pelinä, että hänellä olisi palleja toimia asiantuntijana. Niinä hetkinä, kun puheena oleva studio meni naureskelemiseksi, se johtui siitä, että Rantanen ja Nyholm toimivat tuplaisäntinä. Nyholm on sinänsä hyvä studioisäntä, joten on vaikea ymmärtää, mihin Rantasta tarvitaan. Koomisia olivat ne hetket, kun Nyholm kysyi, Summanen alkoi vastata hieman liian ”luovasti”, ja Rantanen ikään kuin suomensi uudestaan Summaselle Nyholmin kysymyksen.

Summanen on vahvoilla studiossa silloin, kun mennään suunnitellulla pelikirjalla eli aiheilla, joihin hän on valmistautunut. Ongelmia syntyi heti, kun Rantanen ja Nyholm valahtivat Tikun ja Takun normirooleihinsa kyselemään ja höperehtimään mitä sattuu. Muutamista sellaisista aiheista on nyt ollut jälkijättöisesti netissä klikkihuoraavia otsikoita, joissa Summanenkin joutuu arveluttavaan valoon asiantuntijana. Ilmassa on liikaa sellaista henkeä, että sen kerran, kun Summanen saatiin mukaan, hänen jokaista sanomistaan hyödynnetään.

Studion tärkein hetki oli se, kun Raimo Summanen reilusti myönsi, ettei Liigassa pärjää ilman taktisesti viisasta pelitapaa. Tällä hän viittasi terveen itsekriittisesti HIFK:ssa viljelemäänsä Luontoäidin Jääkiekkoon.

Siitä olen Summasen kanssa eri mieltä, että kahden minuutin jäähyjen muuttaminen yhden minuutin jäähyiksi palvelisi lajia mitenkään. Arvioni mukaan seuraus olisi vain se, että alettaisiin puolustaa entistä rikkovammalla pelityylillä, sillä eihän siitä seuraisi muuta kuin minuutin jäähyjä kerrallaan, jos Summasen malli otettaisiin käyttöön. No, voi olla, että tämänkin Summanen oli ajatellut näin. Summasen jääkiekkomaku on ollut aina voimakkaasti tilan ja ajan pois ottamisen kintereillä, eikä niinkään tilan ja ajan luomisessa.

Jos olisin pöllöpää fani, vaatisin, että Eppu Normaalin pitäisi soittaa parempaa poprockia.

Minun ja urheilufanien väliin yritetään työntää jatkuvasti kiilaa. Ilmeisesti se johtuu kirjoitteluistani ja puheistani.  Mutta jotain rajaa, pyydän. Tarvitseeko urheilun maisterismieheltä esimerkiksi uudestaan ja uudestaan kysyä, että enkö ymmärrä, että fanit maksavat viulut. Perättäisin sanoin: Kyllä minä ymmärrän. Ymmärrän hyvinkin. Fanit maksavat lähes koko lystin, mitä nyt yritysmaailma jeesaa hieman.

Myös minä olen fani, ja sitä mukaa oppineena miehenä ymmärrän faniudesta minäkin jotain.

Olen ollut Eppu Normaalin fani noin vuodesta 1982 asti. Äkkiä laskien siis noin 35 vuotta. Eput on julkaissut viitisentoista levyä, olen matkan varrella hankkinut jokaisen noista studioalbumeista, omalla rahalla.

Olen käynyt arvioni mukaan noin 20 kertaa Eppujen keikalla, omalla rahalla.

Voi olla, että katson tulevaisuudessa Epuista kertovan elokuvan, omalla rahalla.

Eput on kulkenut matkassani monin eri tavoin. Suhteeni bändiin on kiinteä ja merkittävä. Sanoisin, että minä en olisi nykymerkityksessä minä ilman Eppujen musiikkia. Eppujen levyt ovat minulle oikeita aarteita. Oli kyse nostalgisesta hetkestä, tai tämän päivän ihmissuhteistani, laitan Eput soimaan. Kuten sanoin, olen Eppujen fani.

Koskaan ei ole mieleeni juolahtanutkaan vaatia Syrjän veljeksiltä Mikolta ja Martilta, että he tekisivät jotenkin parempaa musiikkia. Ajattelen, että jätkät tekevät aina parhaansa eli antavat sen, mitä sillä hetkellä irtoaa. En ole ajatellut saati vaatinut, että upea komppikitaristi Juha Torvinen pitäisi vaihtaa johonkin toiseen komppikitaristiin. Basistit Mikko Saarela ja Mikko Nevalainen sekä nykyinen basisti Sami Ruusukallio ovat olleet miehiä paikallaan. Rumpali Aku Syrjällä on komppi kohdillaan ja tyyli viimeisen päälle. Vaikka pelaajaliikennettä muistuttavaa basistiliikennettä on bändissä ollut, olen aina luottanut, että Syrjät tietävät, kuka on valittu basson varteen kulloinkin.

Välillä ja aika useinkin Suomalaisilla musiikkimarkkinoilla on ollut Eppuja suositumpia bändejä, mutta minä kuuntelen Eppuja.

Ikinä ei ole tullut mieleenikään, että Martti Syrjän pitäisi kirjoittaa toisenlaisia biisejä, koska silloinhan hän ei olisi enää Martti Syrjä. Tunnistan helposti Eput Mikko Syrjän sävellyksistä ja kitarasoundista, se riittää. Sitä paitsi en osaa soittaa kuin hieman nokkahuilua; en ole koskaan soittanut bändissä; en ole tuottanut yhtään levyä; ja niin edelleen. Olisin pöllöpää, jos alkaisin esittää vaatimuksia lempibändilleni. Minun tehtäväni on vain maksaa viulut.

Välillä Eput ovat pitäneet pitkiäkin keikkataukoja, mitäs minulla siihenkään on mitään sanomista.

Korkeimmin ylävivahtein: Olen osaltani maksanut Eppu Normaalin viulut. Se tarkoittaa, että minulla on oikeus kuunnella Eppujen levyjä koska tahdon ja mennä (lisää maksamalla) tulevaisuudessakin bändin keikoille. Muita oikeuksia, jos ei velvollisuuksiakaan, Eppujen suhteen minulla ei ole, tietenkään.

Eppu Normaalin keikan yhteydessä en suin surminkaan halaisi mennä kurkistelemaan backstagelle, enkä siis menekään! En haluaisi muutoinkaan tavata bändin jäseniä, minullahan on kylliksi elämistä omassakin elämässäni. Minua ei kiinnosta yhtään, millaista jouluruokaa Martti Syrjä syö (vrt. uutisointi Patrik Laineesta). Syrjä on minulle käypäinen tähti, vaikkei häntä alennetakaan meidän tavisten tasolle kertomalla hänestä jotain hyvin tavallista.

Jos joku teräväkynäinen musiikkikriitikko arvostelee tai kiittelee Eppu Normaalia, ei se tee minulle suvea eikä talvea. Sehän on vain kriitikon mielipide.

Ja, edelleen, olen sitä mieltä, että meidän fanien kuuluukin maksaa koko lysti. Se on se meidän osamme.

Ammattilaisurheilussamme viulut maksaa fani. Fani liittyy monimutkaisen asiakasyhtälön kautta myös niihin rahavirtoihin, joita urheilu saa firmojen kautta. Asetelmaan kuuluvat myös mesenaatit, jotka maksavat sen lopun, mitä ei saada kasaan fanien kukkaroista ja yritysten sponsorituloista.

Lopulta mesenaatit ovat ammattilaisurheilumme heikoin lenkki.

Kerron seuraavassa, miksi.

Urheilun mesenaatti on kummallinen tyyppi. Hänellä on usein rahaa niin paljon, ettei ole väliä, vaikka hän kylvää sitä jonkin verran urheiluun. Toki joskus käy niinkin, että mesenaatinkin rahat loppuvat urheiluharrastuksen parissa. Yhtä kaikki, jonkinlaista bisneksen hoksnokkaa mesenaatilta puuttuu, koska ammattilaisurheiluhan ei ole koskaan kenellekään kannattava bisnes. Sen on urheilun historia osoittanut vastaansanomattomalla tavalla. Vaan siitä piittaamatta, ettei urheilu ole bisnes, mesenaatti haluaa kylvää rahansa urheiluun. Tämän kirjoitukseni pitimiksi en lähde arvailemaan mesenaatin mahdollisia moninaisia motiiveja rahojensa kylvämiselle urheiluun.

On selvää, että mesenaatti saa tehdä omilla rahoillaan, mitä ikinä haluaa. Mutta haasteellista on se, että antaessaan urheiluseuralle sanotaan vaikkapa 300 000 euroa mesenaatti melkeinpä poikkeuksetta korvamerkitsee antamansa rahat. Vastapainoksi hän haluaa valtaa seurassa. Siinä pelissä sitten häviävät kaikki: seura ja mesenaatti.

Keskimäärin on mahdotonta ajatellakaan niin, että ulkopuolinen mesenaatti osaisi johtaa urheiluseuran urheilutoimintaa. Vaan aivan liian usein käy niin, että mesenaatti ottaa ohjat seurassa.

Otan kuvitteellisen esimerkin toisaalta. Jos rikas mies mä oisin… Rakastan kulttuuria. Päättäisin sijoittaa isoon jousiorkesteriin hyvää hyvyyttäni 300 000 euroa. Palkkaisin jousiorkesterin johtajaksi itsensä Atso Almilan. Mikä olisi ylivoimaisesti varmin tapa sen suhteen, että nuo sijoittamani rahat menisivät ajan oloon saletisti Kankkulan kaivoon? – No tietysti se, että alkaisin puuttua millään tavalla jousiorkesterin toimintaan tai orkesteriin liittyviin päätöksiin. Enhän minä ymmärrä siitä yhtään mitään, miten jousiorkesterin tulee järjestää elämänsä! Ainoa konsti saada homma toimimaan olisi luottaa Almilaan, ja palkata mahdollisesti joku musiikkialan osaaja, manageri, joka hoitaa homman. Minun pitäisi pysyä jousiorkesterista mahdollisimman kaukana eikä koskea siihen pitkällä tikullakaan asiaan.

Eri asia olisi, jos haluaisin hetkeni julkisuudessa. Jos olisikin niin, että haluaisin esiintyä hyvää tekevänä mesenaattina, johon katseet kohdistuvat ihaillen jonkin aikaa. Lopulta riitautuisin Almilan kanssa, katkeroituisin, häipyisin takavasemmalle – ja alkaisin viljellä pahoja puheita kulttuuriväen kamaluudesta. Almila ja kumppanit naureskelisivat partoihinsa ja jäisivät odottamaan, että pian ilmaantuu taas joku uusi mesenaatti, joka haluaa hetkensä julkisuudessa.

En yhtään tiedä, enkä ollenkaan usko, että kulttuurin puolella tilanne on tuo tuossa kuvaamani ja kuvittelemani. Se on vain tekninen esimerkki, jolla pääsin vertauskuvainnollisesti ilmaisemaan sen, millaisista vailla kompetenssia olevista asetelmista ammattilaisurheilun mesenaatit usein ponnistavat uudestaan ja uudestaan.

Lopputulema on usein lohduton. Seuran urheilutoiminta menee sekaisin, ja mesenaatin rahat ovat lentäneet urheilumaailman tuuliin.

Maineikas urheilutoimittaja Ari Mennander nosti Facebook-seinällään keskusteluun mielenkiintoisen jääkiekkoasian koskien Patrik Lainetta. On tunnettua, että 12-vuotiaaksi asti Laine pelasi Tapparassa myös maalivahtina. Kuten tyypillistä, tällainen asia herättää toimittajissa intohimoja. Seuraus on se, että totuus usein värittyy. Nyt on sellaista ilmaa, että Laine olisi ollut vain ja ainoastaan veskari 12-vuotiaaksi; toisaalta on puheita, että Laine kävi maalissa vain todella harvakseltaan; ja on sekin näkökanta, että Laine olisi ollut junioriajalleen tyypilliseen tapaan yksi joukkueensa monista kiertävistä maalivahdeista.

Yhtä kaikki, minä johtavana analyytikkona en ota kantaa siihen, missä määrin Patrik Laine on ollut tai ei ole ollut veskarina 12-vuotiaaksi asti. Siitä saavat ottaa selvää minua nuoremmat jääkiekkokirjoittajat, jotka arvostavat urheilujournalistista tarkkuutta. Jonkun tämä asiaa on nyt setvittävä, se on selvää.

Minulla on tärkeämpää sanomista.

Jos en väärin ymmärtänyt, Mennander myöntyi kalkyloimaan Fb-seinällään niin, että oli Laine pelannut lapsuudessaan minkä määrän tahansa maalissa, siitä seuraisi se, että Laineella on vielä hirmuinen määrä kehittymisen varaa kenttäpelaajana, koska hän on noussut nykyiseen asemaansa tavallaan antamalla hieman tasoitusta muille maailmanluokan maalitykeille pelaamalla myös maalissa. Mennanderin seinän laadukkaassa keskustelussa oli myös niitä äänenpainoja, joissa ansiokkaasti pohdittiin sitä, miten tuollainen monipuolisuus – että pelaaja pelaa sekä kentällä että maalissa – saattaa olla jopa hyväksi pelaajalle.

Teen seuraavan selväksi perättäisin sanoin: Tämä menee nyt osin yli ja ohi Laineen, puhun laajemmissa silmäaloissa, mutta toki myös Lainetta sivuten. Olen HPK:ssa valmentanut junioreissa ikäluokkia, joissa oli vallalla se Jari Kaarelan seuraan tuoma periaate, että määrätyssä iässä olevat pelaajat toteuttivat joukkueessa kiertävän veskarin periaatetta. Johtopäätökseni ovat selvät. Mitä enemmän ja mitä vanhemmaksi kenttäpelaaja on juniorivuosinaan viettänyt aikaa maalissa maalivahtina, sitä kategorisempien teknisten rajoitusten kanssa hänen on tultava toimeen myöhemmin kenttäpelaajana. Eli ei käy niin kuin Mennander taisi otaksua, että lapsena ja nuorena tekemättä jääneet toistot voisi tehdä myöhemmin ja tavallaan jäljellä olisi vielä ottamaton kehitysloikka. Ennemminkin on niin, että juna meni jo.

Pelaajista, jotka ovat määräänsä enemmän mylleröineet maalivahtina lapsena, voi toki tulla hyviäkin pelimiehiä, mutta heille kenttäpelaajina on sitten myöhemmin tyypillistä se, että heidän on murtauduttava huipulle yhdellä tai kahdella erikoisominaisuudella, joilla he kompensoivat melkopuoleisia puutteitaan. Esimerkiksi jos luistelu vuotaa 18-vuotiaana, sitä voi vielä jonkin verran parantaa, mutta täyteen mittaan sitä ei saa koskaan viljeltyä ja kultivoitua. Puute on, ja pysyy.

Sen vuorostaan näkee otsaluullakin, ettei esimerkiksi Sebastian Aho ole käytännössä koskaan pukenut maalivahdin varusteisiin, jos lukuun ei oteta joitakin mahdollisia leikkimielisiä kokeiluja jossain luistelukoulussa tms. Aho on niin totaalisen monipuolinen pelaaja, ettei kerta kaikkiaan ole ollut mahdollista typerehtiä maalivahtina kenttäpelaajana kehittymisen herkkyysikäkausina.

Briljantti urheiluajattelija Tommy Lindgren esitti tuonnottain Yle Puheen Lindgren ja Sihvonen radioshow’ssa osuvan kysymyksen Liigan toimitusjohtajalle Riku Kallioniemelle. Kallioniemi ymmärsi yskän, kun Lindgren johdatteli ajatustaan ja kysymystään NHL:n kautta, jossa lajin seuraaja saattaa jonkin seuran sijaan fanittaa itse Änäriä. Vuorostaan meillä Suomessa taitaa olla todella vähän sellaisia ihmisiä, jotka ilmoittaisivat fanittavansa koko Liigaa jonkun seuran sijaan.

Niin muodoin Liiga ei ole tuote, se on korkeintaan semi-tuote, jonka sateenvarjon alla pelaa omaa peliään 15 sekalaisen seurakunnan tuotetta, Liigaseuraa.

Se, että Liigassa ikään kuin kaikki kukat saavat kukkia, on monitahoinen asia, jolla on hyvät ja huonot puolensa.

Perättäisin sanoin: Ehdoton huono puoli on se, ettei Liigalla ole pitävää tai edes riittävää otetta lajin televisioinnista. Tokikaan en kannata sitä, että Liiga päättäisi kokonaan siitä jääkiekkojournalismista, jota Sanomat Liigasta tällä hetkellä tuottaa. Mutta jokin roti pitäisi olla.

Nyt, kun katsoo Nelosen Liigastudiota, syntyy väistämättä lähes ilta illan jälkeen kuva, että Liiga on jonkinlainen taklaus- ja väkivaltaliiga. Tuomas Nyholm ja Vesa Rantanen pyrittävät lähetyksestä toiseen taklaus- ja väkivaltapuhemyllyään.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, ettei Nyholmilla ja Rantasella ole enempää kompetenssia lajin suhteen. Tunnettu tosiseikka on se, että ihminen puhuu siitä, minkä hän kokee hallitsevansa. Sen tähden tämä ei ole nyt moite Nyholmille ja Rantaselle. Tässä asetelmassa ei niinkään Sanomat ole ongelmissa; ongelma on Liigan puolella, kun Liigasta tuotetaan jatkuvalla syötöllä muuta kuin todenvastaavaa jääkiekkojulkisuutta.

Kuvaavaa on, että maineikas valmentaja Raimo Summanen jätti jälkeensä studiovierailustaan lähinnä tämän: Liigan kurinpitäjä Sampo Liusjärvi ei ole tehtäviensä tasalla.

Vielä maineikkaampi valmentaja, eilen JYP-Kärpät -ottelun studiossa mukana ollut Jukka Jalonen muistetaan vuorostaan siitä, että hänet pantiin kommentoimaan sitä yhtä ja samaa HIFK:n Finleyn taklausta, jota on jokaisella ABC:lla ja Veijo Esson baarilla lähes jokainen suomalainen jääkiekkoa seuraava mies jo kommentoinut.

Miettikää hyvä ihmiset! Ja miettikää siellä Liigassa: Raimo Summanen ja Jukka Jalonen! Ei mitään häpyä. Kaksi huippukoutsia pantiin palvelemaan Sanomien jääkiekkoilun taklaus- ja väkivalta-agendaa.

Ehdotan, että Liigan päättäjät ottavat mitä pikimmiten kokouksissaan puheeksi tämän aiheen ja astelman, jossa Nelonen luo aivan väärää imagoa pääsarjakiekkoilullemme.

Tosin, kun Nelosen studio seuraavan kerran tekee taas jonkun jääkiekkoaiheisen ”suuren keskustelun”, en odota, että keskusteltaisiin pelistä, vaan luvassa lienee ilmainen uusinta aiheesta ”Liigajääkiekko, taklaukset, väkivalta ja kurinpito”.

Suomalaisen jääkiekkoilun 2010-luvun menestys on perustunut yhteistyön jääkiekkoon, Meidän Peliin, ja sitä mukaa siihen, että olemme olleet pelaamisen evoluution kärjessä maailman kiekkokartalla. Virallisen tilaston mukaan Suomi on nyt maailmantilaston kolmanneksi paras kiekkomaa.

Ilman, että olisin tekemässä hätiköityjä päätöksiä, tuntuu, että asemamme kolmen parhaan sakissa alkaa olla uhattuna. Syyt ovat ennen muuta pelilliset. Paradoksaalisesti samalla, kun laatupelaajatuotantomme on vihdon virkistymässä, lippulaivan eli Leijonien pelaaminen päävalmentaja Lauri Marjamäen alaisuudessa on alkanut tökkiä.

Mistä on kysymys?

Joukkuepallopeleissä pelin evoluutio etenee lakkaamatta. Yleisesti voi sanoa, että kaava on seuraava: puolustuspelijärjestelmät pitävät valtaa; välillä ilmaantuu hyökkäyspelijärjestelmiä, jotka ottavat pelistä komennon; kunnes taas roti kentälle syntyy puolustuspelijärjestelmän niskalenkillä. Tuossa pelin evoluution vallanpitojärjestyksessä ’puolustuspelijärjestelmä – jonka lyö hyökkäyspelijärjestelmä – jonka lyö puolustuspelijärjestelmä’ suomalaisen jääkiekkoilun peli-identiteetin Meidän Pelin kulmahampaat tulivat (ja tulevat) esiin nimenomaan hyökkäämisen osalta, vaikka siinä puolustamisella onkin tasan 50 prosentin voimaosuus. Meidän Pelissä nimenomaan kiekkokontrollipelaaminen oli (ja on) se ulottuvuus, joka tuotti päänvaivaa kärkivastustajillemme.

Noin puolentoista kauden ajan maailman jääkiekkoevoluutiossa jalansijaa ovat vuorostaan ottaneet erilaiset puolustuspelijärjestelmät. Monet joukkueet ovat alkaneet panostaa aiempaa enemmän prässipelaamiseen. Kuuminta kuumaa on eräänlainen ennakoimaton prässäämien, jossa hyökkäävän osapuolen on vaikea löytää ennakoitavaa logiikkaa vastustajan prässistä. Puolustavalla osapuolella tuntuu olevan valmentajien puolelta osin vapaat kädet joko prässätä tai vetäytyä, ja mieluummin jonkinlainen kehotus paineistaa kuin jättää paineistamatta.

Tuo vastustajien luova ennakoimaton prässi on tällä hetkellä Lauri Marjamäen Leijonien suurin haaste.

Aion kerätä tuosta edellä kuvaamastani ennakoimattoman prässin ongelmatiikasta lisää sekä määrällistä että laadullista materiaalia ja analyysia. Arviolta siinä kohtaa, kun kevään NHL-finaalit ovat ohi, minulla on riittävästi ainesta johtopäätöksiäni varten. Tässä kohtaa voin vain oikaista siihen, missä pinteessä Leijonat ja sitä mukaa pian koko suomalainen jääkiekkoilu pelitavallisesti on juuri nyt.

Ennakoimatonta prässiä vastaan pelataan toki koko viisikolla, mutta kovilla ovat ennen muuta paineen alle välillä joutuvat ja välillä ilman paineistusta selviävät puolustajat. Toistan: puolustajat.

Lauri Marjamäen Leijonissa – sekä maailmancupissa että EHT:lla – pulassa ja suorastaan tuuliajolla ovat olleet juurikin puolustajat.

Väliin totean, että hyökkäyspelijärjestelmiä pitää valmentaa noin kolminkertaisella voimalla, taidolla ja pieteetillä verrattuna puolustuspelijärjestelmiin. Rikkominen on aina rakentamista helpompaa.

Kysymykseni kuuluu perättäisin sanoin: Miten Lauri Marjamäen valmennustiimi on valmentanut Leijonien hyökkäyspelaamista? – Vastaan heti ja kursailematta: Heikosti!

Entä miten puolustajien hyökkäyspelaamista on valmennettu? – Surkeasti!

Ja lukijan pitää koko ajan pitää mielessä, että hyökkäämisen valmentaminen vaatii sen kolminkertaisen paremmuuden verrattuna puolustamisen valmentamiseen. Tässä kilpajuoksussa Marjamäen Leijonat on nyt todella pahassa pinteessä.

Tulen valmennustiimin kokoonpanoon. Marjamäen apuvalmentajina toimivat Waltteri Immonen ja Kalle Kaskinen. On aivan selvää, ettei tämä valmennustiimi ole kokonaisuutena sellaisella tasolla, että se kykenisi edistämään ja kultivoimaan Meidän Peliä verrattuna ja suhteessa vastustajiin, jotka ovat tulleet pelin evoluution suhteen rinnalle ja ohikin.

Erittelemättä Immosen ja Kaskisen rooleja sen enempää, totean, että kyse on asiasta, jossa Marjamäki on epäonnistunut eniten. Hän kantaa vastuun valmennustiiminsä kokoonpanosta.

Suomen Jääkiekkoliitossa on tavallaan piru irti. Marjamäen valmennustiimissä maailmancupissa pakkeja peluutti Teppo Numminen. Numminen osaa Meidän Peliä yhtä vähän kuin Immonen. Ja, mikä kamalaa, entinen NHL-pakki Sami Salo ottaa jatkossa peluuttaakseen Nuorten Leijonien puolustajat. Kysyn vain: Millä valmentajakokemuksella?

Otsaluullakin näkee, ettei Meidän Peli pysty ottamaan riittäviä pelin evoluutioon liittyviä kehitysaskeleita, jos valmennustiimeissä typerehtii tuollaisia aivan toisaikaisia ”valmentajia”.

Jalkapallotoimittaja Johanna Nordling intoutui Twitterissä käyttämään Jari Litmasesta tämän syntymäpäivänä ilmaisuja ’idoli’ ja ’Kuningas’.

Etenkin tuo ”Kuningas” on hankala, oireellinen ja paljastaa kiusallisen paljon urheilujournalismista.

On mahdoton ajatella, että kulttuurijournalistit ja kriitikot olisivat edes itsestään Väinö Linnasta käyttäneet lempinimeä ”Kuningas”.

Yhäti aivan liiallinen määrä urheilujournalismista kumpuaa siitä, että tekijät ovat joidenkin urheilijoiden ja seurojen faneja. Jopa sellaiseen törmää, että monet urheilujournalistit toivovat voittoa Leijonille, Huuhkajille ja Susijengille, muutamia mainitakseni.

Kirjoitin aikoinaan 2013 Urheilulehteen elokuvakritiikin JP Siilin Sel8nne-elokuvasta. On melkopuoleinen kunnia, että kyseiseen artikkeliini palattiin vielä kolmen vuoden jälkeenkin 2016. Paluu tapahtui vieläpä maineikkaassa Tiede & edistys -lehdessä, joka on monitieteinen aikakauslehti. Esittelyjä ja erittelyjä -palstalla tekstiäni pureskelee Ari Korhonen seuraavaan tapaan:

Petteri Sihvonen: ”Sel8nne on pyhimysdokumenttielokuva. Elokuva Teemu Selänteestä luo ja uudentaa urheilulle vaarallista tähtikulttia”. Urheilulehti 41/2013.

Suomalaisessa tieteellisessä keskustelussa tai yleistajuisessa kirjoittelussa syntyy harvoin uusia käsitteitä, mutta Urheilulehden numerossa 41/2013 toimittaja Petteri Sihvonen oli lähellä. Hän nimittäin kirjoittaa Sel8nne-sanasta, jonka voi huomata toimivan kuin käsite ikään (siinä Teemu Selänteen sukunimen ä-kirjain korvataan näkökulmasta riippuen joko Selänteen pelinumerolla 8 tai äärettömän symbolilla). Puhuessaan JP Siilin Sel8nne-elokuvasta – tai tarkemmin sanoen haukkuessaan sen maanrakoon – Sihvonen selvittää, että yhtäältä Sel8nne on itsestään selvä miehenmalli: suomalainen maitopoika ja leijonajoukkueen Kapteeni, joka johtaa miehekkäästi laumaansa ”meidän” kansallista ylpeyttämme puolustavissa taisteluissa. Toisaalta kun subjektia nimeltä ”Teemu Selänne” kuvataan sellaisenaan, tämä nimittäin on JP Siilin elokuvan julkilausuttu tavoite, tuloksena on jonkinlainen kammottavan irvokas näkymä, jota ei Sihvosen mukaan voi suositella kenellekään, ainakaan ”feministeille tai tytöille”.

Sihvonen selvittää, että Siilin ”tekelettä” ei pidä sanoa dokumenttielokuvaksi: ”Parempi ilmaus on pyhimyselämäkerta, hagiografia, joka karkaa dokumentin tuolle puolelle siinä mielessä, että lopputulos alleviivaa kohteensa kaikkinaista esimerkillisyyttä.” Juuri tämä erityinen esimerkillisyys on se, minkä varaan hahmo tai käsite ”Sel8nne” rakentuu: Sihvosen kirjoituksen logiikkana on näyttää, kuinka ”media”, joka Sihvosen sanastossa tarkoittaa joitain niin laajaa järjestelmää, että voisi olla parempi sanoa sitä kapitalismiksi, ei ole vain tiedonvälitystä tai viihdekoneisto vaan järjestely, jossa tietty vieraantunut tuotannonmuoto tehdään mielekkääksi luomalla merkitsijöitä, joiden tehtävänä on osoittaa, että järjestelmä toimii. Se että tähtiä syntyy, ei siis suinkaan ole sattumaa tai vain kivaa viihdytystä vapaa-ajalle vaan oleellinen osa koko järjestelyn toimintaa: meidän, ja siis oleellisesti nuorten, täytyy saada todisteita sille että omaan ainutlaatuiseen uraan ja menestykseen kannattaa panostaa.

Tunnetusti menestyvät miehet ovat aina ”itsekkäitä paskiaisia”, kuten Sihvonen kirjoittaa, ja viimeistään Siilin ”pyhimyselämänkerta” näyttää, että legendaarinen maitopoika Selänne, jos kuka, on tällainen: Selänne esimerkiksi ”näyttää kotonaan naisen paikan säälimättömällä, aukottomalla ja vaihtoehdottomalla tavalla”. Sihvosen mukaan Sel8nne-elokuva on valinnut puolensa: ”Se ei problematisoidu ollenkaan, tietenkään, tässä pyhimyselämänkerrassa, että miten ihmeessä mies, jolla on aikaa hyväntekeväisyydelle ja golfin peluulle, ei jaksa eikä ehdi auttaa vaimoaan keittiössä.”

Sihvosen tekstin voima syntyy siitä, että hän jäljittää sekä Siilin teoksen että Selänteen ”luonteen” siihen järjestelmään, jossa ne, siis sekä elokuva että Teemu, ovat syntyneet. Sihvosen tekstissä on poikkeuksellista se, että hän ei vaikuta vain yksinkertaisesti paheksuvan tai moralisoivan Siiliä tai Selännettä: ”Lopulta käsikirjoittaja ja ohjaaja JP Siili ei ole syypää määräänsä enempää kehnoon lopputulokseen. Eikä asiasta voida syyttää myöskään Teemu Selännettä.” Sihvosen väite onkin perustavampi – ja nimenomaan tämän takia käsite on syntymäisillään. Sihvosen muotoilun mukaan Sel8nne ”ei ole muuta kuin ikuisesti leikkimään jäänyt lapsi”, jonka esimerkillisyys syntyy siitä, että hän törmäilee ralliautoilla, latoo maaleja ja että media onnistuu luomaan kuvan, jossa tämä ajattelemattomuus vaikuttaa Teemun ainutlaatuisen elämänvoiman salaisuudelta – kai Teemu on saanut kykynsä salamana taivaalta. Sihvosen syntymäisillään oleva käsite onnistuu näyttämään, että Teemun villin ja poikamaisen ajattelemattomuuden ja tämän menestyksen yhteen liittäminen ei suinkaan ole sattumaa. Siilin teoksen kaltaiset esitykset urheilijoista yrittävät vakuuttaa, että Teemun ei voi vaatia olevan ihmisiksi, koska jos hän vaikkapa tarttuisi kotonaan imuriin tai ymmärtäisi vähääkään yhteiskunnallisista valtarakenteista, tämän maalintekokyvyt katoaisivat yhtä maagisesti kuin syntyivätkin.

Tällaisen toimintahahmon syntyminen ei palvele vain median lisäarvon tuotantokoneistoa vaan järjestelmän mielekkyyttä ylipäätään: kun Teukka mellastaa areenoilla menestyksekkäästi, ”me tavalliset” voimme kokea olevamme aina loputtoman kaukana tästä äärettömän merkkiä itsessään kantavasta hahmosta. Poikamaisten tähtien, joiden toiminnan vaivattomuus lasketaan täysin heidän yksilöllisiksi ansioikseen, varaan rakentuvassa maailmassa oman toimintakykymme kohtaamat esteet saavat meidät käsittämään itsemme loputtoman vajaiksi. Tällaisen yhteisesti jaetun käsityksen synnyttävä silmänkääntötemppu kätkeytyy siihen, että koska Teemu kuitenkin kiistatta on vain tavallinen ihminen – no vähän inhottava, mutta se sallitaan – meidän on periaatteessa mahdollista päästä tähän samaan. Oleellista on nimenomaan tämä periaatteellisuus ja ideaalisuus: tähtikultin todellinen merkitys on peittää loisteensa taakse katkos, joka erottaa meidät ”tavallisessa maailmassa” elävät äärellisyyteen ja lakeihin pakotetut ihmiset siitä yksilöllisen kyvyn ideaalista, jota kaikesta valistuneisuudestamme huolimatta elättelemme. Näin kaikenlainen rasismi, sovinismi ja ylipäätään väkivalta saavat elää rauhassa siinä tilassa, jota vaalitaan ikään kuin muusta elämästä erotettuna urheilun maailmana. Tämän mahdollisuuden voiman todistaa se, millaisella raivokkuudella ”Pikkuleijonat” pyrkivät pääsemään samoihin tekoihin kuin isoveljensä Teemu. Näin syntyvässä huumassa myös (nuoret) miehet ylipäätään saavat omalle huuruiselle uholleen oikeutuksen: ovathan ”Patty” ja ”Puljukin” Sihvosen sanoin ”itsekkäitä paskiaisia”, mutta kyllä se on niin että vain tuollaisella ”poikamaisella hengellä” meidän on mahdollista saada Suomi nousuun!

Siten Sihvonen on lähellä tehdä Selänteen ilmiön pohjalta käsitteen. Selänne on ”syyn-takeeton ei-aikuisuuden tilassa oleva lapsi”, jonka toimintafiguuri palvelee tiettyä paikkaa markkinoilla, Sihvosen sanoin ”tähtikultin ja median välisessä liitossa”. Käsitteellinen Sel8nne ei siis suinkaan pelaa vain Amerikan kaukaloissa vaan globaalilla markkinoiden kentällä, jossa hän on merkitsijä, jonka varassa yksittäisen ihmisen henkilökohtaiseen kyvykkyyteen perustuvan ”uran” mielekkyys lepää. Sihvosen kuvaus tästä logiikasta on seuraava:

Median ja tähtikultin välillä vallitsee liitto. Mitä enemmän tähtikultti yltyy, sitä paremman tilin media tekee. Mediaa ja tähtikulttia yhdistää sekä mediaa että median kautta tähtikulttia kuluttava, maksava yleisö. Kun ihmisellä on niukasti omaa elämää, hän ryhtyy faniksi projisoimalla omia ihanteitaan ja toteutumattomia unelmiaan sankareihin ja tähtiin.

Äärettömyyden ruumiillistava Sel8nne varmistaa sen, että meidän kokonaan markkinoihin uponneen elämämme mielekkyyden ainoa lähde on yksilöllinen menestys. Sihvosen teksti paljastaa, kuinka Siilin Sel8nne-elokuva näyttää tahtomattaan, että tähden ilmiasun takana Selänteen menestykselle ei löydy mitään muuta perustaa kuin se singulaari sattumanoikku, joka antoi ”Teukka-Salamalle” mahdollisuuden kätkeä taakseen ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset voimat, joiden varassa pelaaja Selänne on voimissaan.

Jos Sihvosen tekstistä siis vain voisi ikään kuin leikata pois uskon ”todelliseen urheiluun”, jota Siili ei Sihvosen mukaan ymmärrä ja jolle Siilin elokuva vain ”tekee hallaa”, teksti ja sen käsitteet todella alkaisivat toimia. Nyt Sel8nne-kritiikki jää vain kritiikiksi: Siilin elokuvan vaikutus ”viattomalle urheilulle” on Sihvosen mukaan ”kamala”:

Urheilu sijaitsee lähtemättömästi leikin ja symbolisen alueella. Sen kosketuspinta oikeasti olevan elämän kanssa on lähes olematon. on kamalaa, että oikeasti olevan elämän osa-alueilta lähinnä talous ja sitä mukaa viihdebisnes ovat olleet ne ulottuvuudet, jotka ovat hanakimmin tunkeutuneet urheiluun. viaton urheilu on sitä mukaa menettänyt viattomuutensa ja urheilusta on tullut hiljalleen ei-urheilua. Tiedostaen tai tiedostamattaan JP Siilin Sel8nne vauhdittaa suomalaista huippu-urheilun tähtikulttia. Elokuva ei anna mitään jääkiekkoilulle, se vain ottaa jääkiekkoilulta.

Jos Sihvonen siis olisi saanut ylitettyä tämän kriittisen asenteensa, teksti loisi käsitteen, joka kykenisi näyttämään sen, kuinka markkinat luovat meille toivoa nimenomaan kyvykkäiksi uskoteltujen yksilöiden ”poikamaiseen” välinpitämättömyyteen vedoten: markkinoiden meille tuputtama viesti ”Pelaa tai ole hiljaa!” toimii nimenomaan sillä ehdolla, että Selänteen kaltaisia hahmoja saadaan tuotettua. Tämä toivo puolestaan estää meitä käsittämästä sitä elämänmuotoomme liittyvää väkivaltaa, jota Sihvosen kaunomielisestä ajatuksesta huolimatta ei mitenkään voi saada pysymään urheilun sisällä – esimerkiksi juuri urheilun ja elämän ”kosketuspinnassa” ratkaistaan, miten vallankäyttöön todella suhtaudumme. Tässä mielessä Sihvosen muotoilun jännite ja kieliopillinenkin kummallisuus kertoo ehkä kirjoittajan omasta epäilyksestä: urheilun ”leikin ja symbolisen alueen” ja ”oikeasti olevan elämän” välinen kosketuspinta voi kyllä olla ”lähes olematon”, mutta vain ”lähes”.

Korkeimmin ylävivahtein ja perättäisin sanoin: Ari Korhonen on tavoittanut hyvin ja enemmänkin sen, mitä tahdoin aikoinaan Sel8nne-elokuvasta sanoa.

Kuvittelen missikisat. Ja, kas, sinne lavalle yllättäen marssiikin todella lihava nainen. Naurattaako se? Tuoko se meille katsojille iloa? Vai ironisoiko se koko tapahtuman; keksittiinkö meidät; ei ole mitään järkeä kilvoitella kauneudessa?

Entä onko mitään tolkkua kilvoitella puolitoistametriset muovin pätkät jaloissa sauvat kädessä lumella?

Kun se “hiihtäjä” Lahdessa ei osannut käteensä sauvoja laittaa, vihjasiko asetelma, ettei siinä kaikessa ollut yhtään mitään järkeä? Paljastuiko (hiihto)urheilu vihdoin kaikessa tolkuttomuudessaan?

Jostakin syvällä meissä ihmisissä olevasta se kielii, kun niin moni saa iloa siitä, että näyttämölle tuodaan, kuten aikoinaan sirkuksessa, kääpiö tai karvainen nainen töllisteltäväksi.

Vuorostani olen taipuvainen vielä viimeisin voimin uskomaan, että urheilemisessa olisi sittenkin jotain järkeä. Vieläpä urheilukilpailussa. Siinä että pannaan urheilijat – miehet, naiset, pojat ja tytöt – keskenään kilpailemaan.

Mutta voi hyvin olla, että olen väärässä.

Parhaillaan jalaksella olevat Lahden MM-hiihdot ovat voimisteluttaneet urheiluajatteluani.

Olen ollut mielimurteissani siitä, miten hiihdon ystävien ja fanien ääriaines ymmärtää väärin urheilun ja sitä mukaa hiihdon.

On sillä tavalla, että fanien urheiluajattelu vuotaa ainakin kahdelta laidalta.

Ensinnäkään, ei ymmärretä, mitä tarkoittaa urheilun kannalta olla ei-urheilija ja vieläpä oikeasti huono sellainen.

Toiseksi, ei osata suhtautua entiseen mestariurheilijaan.

Lahden MM-kisoihin osallistui ”hiihtäjä”, joka ei ollut aiemmin hiihtänyt ollenkaan. Osa faneista tulkitsi väärin, että kyse olisi ollut hyvästä urheilutarinasta, ja että ”hiihtäjä” olisi tuonut iloa lajin vaiheille. Jokainen urheilun ystävä, joka koki eräänlaista vahingoniloa ja ylemmyydentuntoa siitä, että ”hiihtäjä” kompuroi ladulla, on ymmärtänyt urheilun väärin, ja saa mennä itseensä.

Toinen urheilufanien ääriaines on käyttäytynyt pöyristyttävällä tavalla. Legendaarinen mäkimestari Janne Ahonen on saanut oman todistuksensa mukaan vihapostia sen tähden, että hän yhäti jatkaa uraansa.

Perättäisin sanoin: urheilun ja etenkin huippu-urheilun eetokseen, jonka piirissä hiihdon MM-kisat kiistatta sijaitsee, kuuluu, että urheilija urheilee ja harjoittelee pitkäjänteisesti.

Korkeimmin ylävivahtein: entinen huippuhyppääjä urheilee tasan niin kauan kuin hän itse tahtoo; jatkaakseen hän ei ole sen enempää velvollinen pärjäämään kuin häviämäänkään.

Urheilumarkkinointi on liian usein sellaista, miten sen sanoisin, merkonomien ja ylioppilaiden puuhastelua. Urheilumarkkinoinnin erityisluku Suomessa on jääkiekkomarkkinointi. Asetelma jääkiekkoilumme suhteen on konstikas. Erinäiset historialliset kulut ovat johtaneet lajin meillä asemaan, jossa oikeastaan markkinointia ei käsitteen perinteisessä mielessä ole edes tarvittu. Homma on pyörinyt enemmänkin omalla painollaan.

Kuvaavaa on, että SM-liigassa eli nyttemmin Liigassa katsojaluvut ovat pyörineet keskimäärin siellä 4000 per ottelu paikkeilla ties kuinka monta vuotta – markkinoinnilla tai ilman.

Mainitsen nyt vain eräästä ilmiöstä. Saa käyttää, ja saa ennen muuta ajatella siellä seurojen markkinointiosastoilla.

Viime aikoina huolestuttavin markkinoinnillinen ilmiö Liigassa on ollut se, kun pyhää pukukoppia on alettu lyödä lihoiksi. En tällä erää ala kinata ja perustella, kuinka järkevää tai typerää on ollut päästää uteliaiden katseet sinne ytimeen, kaikkein pyhimpään. No, kantani tähän tiedetään. Sen sijaan käytän tässä pukukoppia teknisenä esimerkkinä osoittaakseni erään äärimmäisen tärkeän asian, joka kyllä aukeaa ihan talonpoikaisjärjelläkin, kun vain hieman viitsii tehdä ajatustyötä ja oppia viisaammiltaan.

Kärkipään kirjailijamme Olli Jalonen julkaisi ansiokkaan esseen Hesarissa 5.2.2017 otsikolla Seurantakapitalismin aika.

Jalonen pohdiskelee lähinnä sitä, kuka tai mikä katselee ja valvoo ihmistä; kuka tietää, mitä ostimme aiemmin ja mikä on makumme; kuka tuntee kulkureittimme ja sen, mikä on tietokoneemme sisältö, ja niin edelleen. ”Jatkuva seuranta on jo täällä. Ihmisten liikkumisen, käyttäytymisen ja kuluttamisen erittäin nopea analysointi ja sitä hyödyntävä räätälöity ohjailu muuttavat arjen ja elämän. Paikantamisen teknologian käyttö kaikkialla muuttaa talouden logiikan”, Jalonen kirjoittaa.

Jalosen johtopäätös on: kapitalismi siirtyy seurantakapitalismin aikaan.

Vaan miten tuo liittyy suomalaiseen liigajääkiekkoiluun? Minä kerron.

Jalosen tekstissä on eräs kohta, jota sietää tarkastella suhteessa siihen, mitä on käynnissä paitsi jääkiekkoilun myös muun urheilumarkkinoinnin saralla meillä ja maailmalla. Kyse on myös urheiluviihdebisneksen versus muun viihdebisneksen välisestä kilpajuoksusta ja erittäinkin siitä, mitkä ovat tarpeellisia konsteja ja mitkä eivät tuossa ihmisten vapaa-ajasta kilpailemisen mittelössä.

Jalonen kiteyttää mestarillisesti oleellisen kolmeen sanaan, jotka sisältävät tunnetun ajatuksen: ”Tarjonta luo kysynnän.”

Sitä ennen Jalonen on kirjoittanut perättäisin sanoin: ”Yksityisyyden vapaaehtoinen luovuttaminen on seurantakapitalismin ydintä.”

Siellä oppinut lukija jo oivaltaakin, ja osoittaa hoksnokkaa.

Hetkinen! kiljaisee muukin lukijakunta.

Niinpä.

Ei olekaan pelkästään niin, kuten tavataan laiskasti ajatella ja löysiä höpötellä, että yleisö ja fanit vaativat nykyään sitä ja tätä. Se lätkäseuran markkinointipoppoo ei olekaan, jos siellä vain lakataan lepuuttamasta jalkaa markkinointiajattelun jarrulla, mikään yleisön ja fanien (usein kuviteltuihin) tarpeisiin, vaatimuksiin ja oikkuihin automaattisesti vastaava tahdoton kumileimasin.

Jos jääkiekkoväen keskinkertaisempi markkinointiaines ei olisi keksinyt päästää ihmisiä tirkistelemään pukukoppiin, kyseistä tirkistelytarvetta ei olisi faneille koskaan edes syntynyt. Nyt ollaan valitettavasti sillä rajalla, jossa tarjonta on päässyt likimain jo luomaan kysynnän.

En tahdo jääkiekkoväen markkinointihessuja tällä tekstilläni määrääni enempää kovistella. Päinvastoin olen aikeissa rohkaista porukkaa. Työstänne tulee kertaheitolla mielekkäämpää sillä siunatulla sekunnilla, kun hoksaatte, että tehtävänne ei olekaan olla fanien halujen objekteja, vaan olette niin halutessanne subjekteja, jotka luovat ja määräävät tarjonnan kautta kysynnän.

Oma hassu lukunsa sitten on se jääkiekko”journalismi”, jossa on niin kauan kuin minä muistan arvuuteltu ja jopa faktoina heitelty lonkalta ”syitä” SM-liigan ja Liigan yleisösuosion laskuille ja nousuille. Milloin selittävä tekijä on ollut pelitapa, milloin tähtipelaajat tai niiden puute, milloin ottelutapahtuma, ja milloin joku muu. No, tuosta arvottomasta roskasta en tällä kertaa sano sen enempää, menen eteenpäin.

Sellaista sittenkin kannattaisi harkita, että kun markkinointihessut ovat seurojen toimistoilla seisoskelleet kokolailla suorin polvin jo kymmeniä vuosia, pitäiskö markkinointihessut korvata markkinointihelunoilla. Arvelen, että markkinointihelunat eivät olisi koskaan päästäneet sitä tirkistelyvimmaista rahvasta kurkistelemaan pyhään pukukoppiin. Sensitiivinen empatia olisi mahdollisesti saanut markkinointihelunnan tuumaamaan, ettei tämä peli vetele, että eihän meillä ole enää pian mitä näyttää.

Kertauksen vuoksi. Miettikää.

Tarjonta. Luo. Kysynnän.

Se on siinä.

Liigassa vain harva päävalmentaja saa taktisilta kyvyiltään puhtaat paperit. Puhtaat paperit saadakseen valmentajan tulee hallita vähintäänkin pelin perusasiat.

Jääkiekkoilussa on joitakin peruspeliperiaatteita, jotka kiinnittyvät universaaleihin pallopelitotuuksiin. Ehkä vastaansanomattomin niistä on se, että puolustus- ja keskialueen hyökkäyspelissä (PAHP ja KAHP) peli kannattaa tehdä keskustan ja sentterin kautta.

Sain päätökseen tarkastelun, jossa olen tutkinut jokaisen liigajoukkueen tämä kauden pelitavan siltä osin, missä määrin joukkue tekee peliä keskustan ja sentterin kautta PAHP:ssa ja KAHP:ssa. Tulos on hämmentävä, jopa pöyristyttävä. Vain Tappara, KalPa, HPK ja Kärpät kestävät aiheen perkaamisen tiheämmällä kammalla.

Tekee ihan pahaa todeta muiden seurojen ammattivalmentajien ammattikunnan taso tältä osin: ei riitä!

Miettikääpä, vain neljässä valmennustiimissä asia on kunnossa; 11 valmennustiimiä reputtaa aiheen tiimoilta.

Asian vakavuutta alleviivaa se, että kyse ei ole nyt pelitapakoulukunta-asiasta. Pelasipa joukkue enemmän kiekkokontrollia tai pystysuuntaa, peli kannattaa ja pitää aina tehdä keskustan ja sentterin kautta.

Jussi Tapola, Pekka Virta, Antti Pennanen ja Kai Suikkanen. Siinä se. Tai siinä ne, osaajat. Kaikki muut päävalmentajat valmennustiimeineen saavat aiheen tiimoilta ehdot. Parhaiten pelin keskustan ja senttereiden kautta tekee Pennasen HPK.

Jos lätkästudiot haluaisivat nostaa tasoaan, mikä on tietysti puoleltani aivan liikaa pyydetty, kannattaisi studion ottaa pohkeeseen tämä keskustan ja senttereiden kautta pelaaminen, tai pelaamattomuus.

Tuolla yksinkertaisella tarkastelukulmalla aukeaisi paitsi itse asia myös lukematon määrä muuta pelaamisen oleellista problematiikkaa ikään kuin oheistuotteena. Ihan vain muutamia mainitakseni: selviäisi, mikä on koko hyökkäävän viisikon rakenne, ja samalla pelaajien väliset etäisyydet; kävisi ilmi, millaisin syöttöketjuin ja mitä kautta pelin hyökkäyksen virtaus etenee; ilmenisi, mikä on hyökkäävän viisikon puolustusvalmius kiekon menettämisen hetkellä, ja miksi; pääsisi käsiksi yksilöihin, kuka pelaa mitenkin; ja ennen muuta paljastuisi, miten päävalmentaja osaa organisoida hyökkäyspelaamisen. Lisäksi selviäisi lukematon määrä muuta oleellista informaatiota.

Kun pelistä tehdään analyysiä, on se sitten TV-studiossa, kotisohvalla, valmentajienkopilla tai katsomossa, tarvitaan yksi tiukka kiinnekohta, joka sitten avaa paljon muutakin asiaa. Aivan ylivertainen väline tähän on tarkastella sitä, miten joukkueet tekevät tai jättävät tekemättä peliä keskustan ja sentterin kautta.

Kun tarkastelee TV-studiossa sitä, miten joukkue tekee tai jättää tekemättä peliä keskustan ja sentterin kautta, on äärimmäisen helppo tehdä johtopäätöksiä ja tuottaa myös sellaista viihdettä, joka palvelee myös sitä katsojakuntaa, joka ei niinkään piittaa ”pelikirjoista”. Tarkastelu, jossa keskitytään siihen, miten joukkue tekee tai jättää tekemättä peliä keskustan ja sentterin kautta, johtaa näköaloihin, joista voi päätellä ja esittää mielenkiintoisia havaintoja esimerkiksi kaksinkamppailujen syistä ja seurauksista. Ja voi vieläpä pureutua syvälle taklauspelin tematiikkaan. Miten ja miksi päästään tai ei päästä edullisista asemista kaksinkamppailuihin? Miten ja millaisia taklaustilanteita syntyy, ja miksi? Avautuu aivan uusi jääkiekkomaailma entistä syvällisemmästä ja viihteellisemmästä näkökulmasta.

Oikeastaan tarjoan tässä nyt tätä analyysisapluunaa ilmaiseksi kaikille jääkiekkostudioiden vastaaville tuottajille. Nelosella, Ylellä ja Visatilla: menkää ja tehkää! Takaan, että syntyy huikeaa analyysia viihteestä tinkimättä. Sapluuna sopii myös urheilulehtien käyttöön. Netissä sijaitseva jääkiekkojournalismi voi myös ottaa tästä kopin.

Korostan, että metodin ydin on siinä, että yksi tiukka tarkastelukulma avaa oikeastaan ovet lukuisiin muihin tarkastelukulmiin.

Korostan lisäksi, että jääkiekkoilu on niin ihmeellinen, monipuolinen ja haasteellinen peli, että siinä voi voittaa vaikka mestaruuden tekemättä peliä kovinkaan paljoa keskustan ja sentterin kautta, mutta silti sellaistakin joukkuetta kannattaa tarkastella juuri tuon tematiikan läpi, koska se avaa niin paljon muutakin. Kun näin sanon, taitaa metodini ydin tulla ymmärretyksi, vai?

Siitä toki voin käydä kenen tahansa kanssa keskustelua, onko pelin analyysin kannalta paras ytimien ydin tarkastella muuta kokonaisuutta juuri tämän sentteri-problematiikan kautta, vai löytyykö jokin vielä parempi ja informatiivisempi pelin yksityiskohta. Minä en ole löytänyt parempaa.

Jälkikirjoitus. Lisään tähän vielä sen, miten valtavan määrän informaatiota saa kerättyä myös vastustajan pelitavasta ja pelaajista, kun tarkastelee toisen joukkueen pelaamista keskustan ja sentterin kautta.

Sic!: ”Aikku”, ”Musti”, ”Happo”, ”Raipe”, ”Litti”…

Ja pahenee vain:

Iivo, Teemu, Saku, Ville, Jarkko, Matti, Kimi…

Voin opettaa teitä arvon kollegani, urheilujournalistit. Entiset, nykyiset ja tulevat. Pitää sanoa ja kirjoittaa:

Saarinen tai Aino-Kaisa Saarinen, Jauhojärvi tai Sami Jauhojärvi, Heikkinen tai Matti Heikkinen, Helminen tai Raimo Helminen, Litmanen tai Jari Litmanen, Niskanen tai Iivo Niskanen, Selänne tai Teemu Selänne, Koivu tai Saku Koivu, Peltonen tai Ville Peltonen, Nieminen tai Jarkko Nieminen, Nykänen tai Matti Nykänen, Räikkönen tai Kimi Räikkönen.

On tyylitöntä sanoa ”Aikku”. On liian tuttavallista sanoa ”Musti”.

Kun televisiossa selostaja sanoi, että Jarkon on nyt pidettävä oma syöttönsä tai Teemulta kaivataan maalia tai Jari antoi hienon syötön, pyrittiin ilmaisemaan tyyliin: kyllähän me tunnetaan, minä ja ”Jakke”; ollaan vanhoja tuttuja ”Temen” kanssa; ”Litin” kanssa höpistiin jo silloin aikoinaan Lahden vuosina ennen kuin hän lähti maailmalle.

Urheilujournalismin suurin ongelma on siinä, että urheilujournalistit ovat urheilijoiden ja seurojen faneja – ja se todellakin kuuluu ja näkyy.

Ja lopuksi teen perättäisin sanoin selväksi sen, mitä valtaosa urheilujournalisteista on.

He ovat urheilijoiden sivuadjutantteja.

Toki minultakin on jokusen kerran saattanut kolmentoista vuoden urani aikaan livahtaa huuliltani tai kynästäni liian tuttavallisesti, mutta aina jos niin on käynyt, on se ollut karmea virhe, ja olen antanut siitä itselleni ankaran henkisen karttukylvyn.

Jos ennen ja tähän asti onkin arvottomasti viljelty että ”Aikku”, on tästedes ilmaistava arvokkaasti että Aino-Kaisa Saarinen. Piste.

Jääkiekkojournalismi Suomessa parantaa kuin sika juoksuaan.

Otan jääkiekkojournalismin edistymisestä paljolti omaan piikkiini.

Metodini on ollut vuodesta 2004 kaksitahoinen. Yhtäältä olen näyttänyt eteen kirjoittamalla itse, ikään kuin malliksi muille.  Toisaalta olen sumeilematta nimennyt (ja lempinimennyt) ne jääkiekkojournalistit, jotka eivät vielä konstia hallitse.

Pelikirjalahkoni eetokseen on kuulunut päästää tekstuaalisesti lähelleni uskollisia oppilaita. Heistä ehkä tärkein oli sittemmin maineeseen noussut Esko Seppänen. Viimeisin koulukuntani tuote näyttää olevan Jatkoaikaan aivan hiljan Jokereista analyysin kirjoittanut Juuso Kokkonen. Seppäsen ja Kokkosen väliin mahtuu arviolta puolen tusinaa kirjoittajia, jotka ovat yltäneet Seppäsen ja Kokkosen tasolle kirjoittamalla samalla metodilla kuin Seppänen ja Kokkonen: imitoimalla minua.

Imitaatio on hyvä alku. Sittemmin Seppänen loi oman tyylinsä kirjoittaa, mutta aina Urheilulehden aikoina saattoi otsaluullakin nähdä Seppäsen kynänjäljen intertekstuaalinen suhde omiin (sub)teksteihini. Jää nähtäväksi, kykeneekö Kokkonen luomaan sitten tuonnempana tunnistettavan oman äänen. Kokkosen ansiokasta Jokerit-analyysia kannattaa vilkaista tästä alta:

http://www.jatkoaika.com/Artikkeli/analyysi-jokerien-pelitapa-ei-tukenut-yksil%C3%B6it%C3%A4-tiivis-viisikkopeli-loisti-poissaolollaan/188136

Kuten sanoin, imitaatio on hyvä alku. Mutta vain alku. Imitoimalla joutuu väkisinkin tutustamaan ainakin auttavalla tasolla niihin käsitteisiin, joita käyttää. Sitten on hyvin yksilöllistä, kuinka hyvin osaa aivan oikeasti soveltaa käsitteitä ja sanastoa todenvastaavalla tavalla peliin.

Kerron tähän väliin, ennen kuin tästä loppuu tila kirjoittaa, mistä tietää, milloin kirjoittaja onnistuu käyttämään käsitteitä todenvastaavasti. Otan esimerkkejä. Kun Johtavana analyytikkona olen kritisoinut aivan viime aikoina vaikkapa Lauri Marjamäen Leijonien pelaamista, ovat sanani arvatenkin kismittäneet sopivasti Marjamäkeä, mutta ne eivät ole raivostuttaneet Marjamäkeä. Miksi? Siksi, että käsitteeni ja sanani ovat olleet todenvastaavia suhteessa Leijonien pelaamiseen.

Oppinut lukija jo hoksaakin. Kyse on siitä, että imitaatiosta on usein vielä kohtuullisen pitkä matka siihen, ettei kritisoitu valmentaja kaiva puhelintaan esiin ja soita, että kuules nyt poika, ei se ihan noin mene. Kolmeentoista vuoteen yksikään koutsi ei ole ollut minuun yhteyksissä siten, että olisi alkanut väittämään sanojani ja käsitteitäni ei-todenvastaaviksi. Kun kirjoitin kritiikkiä Raimo Summasen Luontoäidin lätkästä, oli aivan selvää, ettei yksikään lause saa olla väärin. Kun kritisoin Jukka Jalosen pelitapaa hänen ensimmäisellä ja vielä toisellakin kaudella Leijonien päävalmentajana, oli siinä leikissä tunnettava Jalosen pelikirja paremmin kuin Jalonen sen itse tuntee. Ja vaikka HIFK eteni Antti Törmäsen johdolla viime kaudella aina finaaliin asti, oli tohdittava sanoa totuus: Two Face Hockey’n perusta oli mätä. Kun tekee perusteellisen analyysin jostakin pelitavasta, käy melkein poikkeuksetta niin, että lopulta pelitapa tulee ja polvistuu analyysin edessä, eikä toisin päin.

Vaan kerran olen minäkin erehtynyt, kuinkas muuten.

Silloin kävi niin, että analyysini oli polvistuttava pelitavan edessä jälkijättöisesti.

Tiedättehän, Pekka Virta ja KalPa.

Voin kuvitella Virran harmin. Hän oli mielimurteissaan, kun kirjoitin, siellä Virran ja KalPan aivan alkumetreillä, ”ylikiekollisesta pelitavasta”. Virran nerous oli kiistatonta. Se, mitä me muut terävimmätkään jääkiekkoajattelijat emme kyenneet näkemään, oli selvänä visiona Virran lätkäaivoissa. Mutta näinhän se menee muussakin elämässä. Nerot meinataan polttaa noitina roviolla. Harva heistä ehtii saada riittäviä näyttöjä ja tuloksia aikaan ennen kuin ymmärtämättömät ovat saaneet kuristusotteensa kiinni.

Lukija ymmärtää yhä paremmin, mitä ajan takaa. Minun jääkiekkodiskurssini imitoiminen on hieno asia, jo pelkkä imitoimiseni tuottaa parempaa lätkäjournalismia kuin jokin Tikun ja Takun Väkivaltastudion höpinä, mutta voimaperäisten sanojeni ja käsitteideni kanssa on oltava varovainen. Edellä mainitsemani Juuso Kokkosen esimerkki on oiva. Hänen analyysinsa Jokereista on erinomainen. Mutta. Siinäkin on muutama kohta, jonka tiimoilta Jukka Jalonen saattaa pirauttaa Kokkoselle.

Niin, Tikusta ja Takusta mieleeni juolahtivat Nelosen Vesa Rantanen ja Tuomas Nyholm.

En ole hetkeen Rantasen ja Nyholmin studiotouhuja nähnyt muilta kiireiltäni. Mutta uskon valmentajapiirien johtavaa pelin asiantuntijaa Mikko Manneria, kun hän sanoi eilen, että Rantanen ja Nyholm ovat parantaneet paljon aivan viime aikoina. Mannerin mukaan Rantanen ja Nyholm ovat alkaneet puhua enemmän pelistä ja vieläpä oikean suuntaisia asioita.

Aion tässä kevään korvalla katsoa pistokokeena muutaman Rantasen ja Nyholmin studion ja antaa sitten tuomioni niistä.

Toki Rantasen ja Nyholmin on sikäli helppo parantaa, koska lähtötaso ei ole ollut häävi. Puolitoista vuotta sitten he olivat sahaamassa fläppitauluja, ja oliko vielä vuosi sitten, kun Karri Kivi pisteli heitä studiossa viisikkovihaajiksi ja ihmetteli, että mikä pelitapamörkö kaksikkoa vaivaa.

Panisin kyllä suurella ilolla merkille, jos tuo uppiniskainen kaksikkokin saataisiin paimennettua pelitapamörön luota pelikirjalahkoni piiriin. Jos ei muuta niin koejäseneksi ainakin.

Barcelona pelasi uskomattomat 64 pausaa ottelussa, jossa sen piti tehdä ensin neljä takaa-ajomaalia päästäkseen pelaamaan voitosta PSG:tä vastaan. Sitten haaste koveni, kun PSG teki vierasmaalin. Barcelonan piti kiskaista kokonaista kuusi maalia mennäkseen jatkoon.

PSG vetäytyi lähes läpi ottelun, mutta Barcelona ei vastannut vetäytymiseen kiirehtimällä. Päinvastoin Barrcelonan hidasteli ja vitkasteli. Se on melkopuoleinen pelisuunnitelma ottelussa, jossa maalinteon suhteen oli periaatteessa hurja kiire.

Sen jälkeen, kun PSG teki maalinsa ottelun 50. minuutilla, Barcelona pelasi peräti 25 pausaa! Barcelona ei muuttanut toivottomassa takaa-ajotilanteessa merkittävästi yhtään mitään pelaamisessaan. Se vain takoi konemaisesti Tiki takaansa pelaajien naamat peruslukemilla.

Suomalaisessa joukkuepallopelikulttuurissa ei ymmärretä tätä: Pelit pitää voittaa ja hävitä omalla peli-identiteetillä. Barcelona ei vedä kania hatusta edes äärimmäisellä hetkellä. Oman peli-identiteetin kanssa ollaan valmiita menemään vaikka hautaan asti –, siksi Barcelona voittaa niin usein.

Monet suomalaiset jalkapalloilun ystävät pitävät Barcelonan pelitapaa tylsänä. Tuolta porukalta kysäisen kurillani: Mitä olette mieltä, oliko Barcelonan ja PSG:n ottelu tylsä?

Niille, jotka eivät vielä tiedä, miten puheena olevassa ottelussa lopulta kävi, vastaan korkeimmin ylävivahtein: Barcelona voitti 66-34.

Kiskaisen heti eräänlaiseksi piipunavaajaksi prinsiippejä eli perusperiaatteita:

• On urheilun idean vastaista, että fanit, jotka ovat aikuisia ihmisiä, toivovat kannattamalleen joukkueelleen menestystä.
• On totaalisesti väärin ja urheilun perimmäisen idean vastaista, että fanit, jotka ovat aikuisia ihmisiä, vaativat kannattamaltaan joukkueelta menestystä.

Keskityn tässä tekstissä jälkimmäiseen prinsiippiini, joka siis kuuluu: On totaalisesti väärin ja urheilun perimmäisen idean vastaista, että fanit, jotka ovat aikuisia ihmisiä, vaativat kannattamaltaan joukkueelta menestystä.

Liigassa pelaa 15 joukkuetta. Kuvitellaan, että jokaisen joukkueen kannattajien vaatimus menestyksestä toteutuisi. Mitä ihmettä se tarkoittaisi?

Se tarkoittaisi, ettei yksikään joukkue sijoittuisi runkosarjassa sijalle 15. Tai vieläpä niin, ettei mikään joukkue jäisi sijoille 11-15.

Valoja päälle, pöllöpäät!

Selittäkää, miten voidaan pelata jääkiekkosarja viidellätoista joukkueella niin, että viisitoista joukkuetta sijoittuu kymmenen parhaan joukkoon!?

Jos joku fani tai faniuden kannattaja ja ymmärtäjä selittää mahdottoman mahdolliseksi – eli että 15 joukkuetta voi mahtua 10 parhaan joukkueen sakkiin yhtä aikaa -, hyväksyn vuorostani sen, että fanit voivat esittää vaatimuksiaan seuroilleen ja joukkueilleen.

Fani, joka esittää vaatimuksiaan kannattamalleen joukkueelle, kieltää oman joukkueensa, kieltää koko Liigan olemassaolon nykyisellään, ja lopulta tulee kieltäneeksi ei enempää eikä vähempää kuin jääkiekkoilun ja koko urheilun olemassaolon.

Vaasasta Sportin fanien ja Lappeenrannasta SaiPan fanien piiristä on kuulunut kummia. On vaadittu eroa päävalmentajille ja kyseenalaistettu koko seuran toimintaa.

Lempo soikoon!

Vaasassa ja Lappeenrannassa pitäisi sen verran olla edes alkeellista urheiluymmärrystä, että oivallettaisiin ja ymmärrettäisiin vaatimusten toteutumisen tarkoittaneen sitten ainoastaan sitä, että fanien pöllöpäinen parku olisi vain siirtynyt esimerkiksi Kouvolaan ja Raumalle.

Fanien vaatimusten tie on sikäli lyhyt ja kestämätön, että se on koko Liigaa ajatellen puusilmäistä nollasummapeliä. Yhden joukkueen osalta toteutunut vaatimus tarkoittaa toiselle joukkueelle toteutumatonta vaatimusta. Tällaiseen maailmankatsomukseen ei voi perustaa urheilun seuraamista saati kannattajuutta.

Kun fani maksaa ottelun pääsylipun, se ei oikeuta häntä vaatimaan pelissä pelaavilta joukkueilta tai tuomareilta yhtään mitään. Se oikeuttaa ainoastaan seuraamaan pelin tapahtumia.

On karmeaa, kun paljastuu, kuten nyt Vaasassa ja Lappeenrannassa, etteivät fanit olleetkaan kannattaneet (muka kannattamaansa) seuraa ja sen joukkuetta, vaan he olivatkin kannattaneet voittoja.

Melkopuoleisia valefaneja! sanoisin.